Kesällä ja lomilla, loikoilun ja lepäilyn lomassa, voi ohjaajana ja opettajana muistaa Martti Lindqvistin viisauden. Hän hahmotteli kirjassaan Auttajan varjo auttajina työskentelevien eettisiä ohjeita.

Hahmottelu alkaa näin: ”Ihmisenä olen vastuussa ennen kaikkea itsestäni, omasta hyvinvoinnistani…” (Lindqvist 2006, 201). Lindqvistin mukaan omasta hyvinvoinnista huolehtiminen, se, että pitää itsestään huolta, on auttajan työtä tekevien ensimmäinen eettinen maksiimi. Ohjaajat ja opettajat ovat auttajia. He auttavat toisten oppimista.

”Virittyneisyys” taas on käsite, jonka meille ohjaajille tarjoaa filosofi Martin Heidegger teoksessaan Oleminen ja aika (2000, 174–). Virittyneisyys kuvaa välittömintä olemisen tapaamme, sitä, miten sytymme maailmalle kaikkein ensimmäisinä, reflektoimattomina. Virittyneisyys on tila, josta löydämme itsemme, kun itsemme maailmaan heitettyinä löydämme. ”Virittyneisyys” ohjaa ohjaajan tutkimaan ohjaajana olemistaan – ja omaa hyvinvointiaan.

Lomalla ohjaaja voisikin kääntää mielensä omaan virittyneisyyteensä ja juuri siihen, missä on. Kannon nokassa tai laiturin reunalla voi tutkailla vireitään. Ainahan sitä jossakin vireessä ollaan. Myös ohjaustilanteessa olen vireessä. Kun toimin ohjaajana, vireelläni, hyvinvoinnillani ja ohjausosaamisellani on yhteys. Ohjaajan oma vire ja hyvinvointi määrittää ohjaussuhteen laatua ja asettaa edellytyksiä ohjauksen onnistumiselle. Voisiko iloinen ja naurava vire olla paras?

Nauravaa ohjausosaamista

Mihail Bahtin on kolmas tärkeä ajattelija, joka nosti virittyneisyyttä esiin. Kun hän puhui ihmisten virittyneisyydestä – toki käyttämättä virittyneisyyden käsitettä – hän puhui naurun ilmiöistä. Nauru voisi olla virittyneisyyden yksi mahdollinen kuvaaja. Miten virittyneisyys, välitön olemisen kokeminen, näyttäytyy nauruna? Mille nauran yhdessä toisten kanssa? Mille nauran salassa? Ja mitä tämä kertoisi minulle itsestäni myös ohjaajajana?

Bahtin oli myös dialogisuuden teoreetikko. Hän teki teoksessaan Francois Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru dialogista kulttuurintutkimusta, jossa suhteissa syntyvä nauru asettui kokonaisten aikakausien kuvaksi, keskiajalta renessanssin kautta aina uudelle ajalle ja moderniin. Mutta samalla Bahtin yllytti tutkimaan jokaista nauravaa ihmistä, tai edes vain vaivautuneesti hymyilevää minää.

Bahtinin tulkinnoissa keskiaika oli nauravaa. Nauru ilmeni karnevalismina, etäisten lähentämisenä ja läheisten etäännyttämisenä, monissa merkityksissä. Termit ”ylevä” ja ”groteski” ovat olennaisia. Erityisen olennaista on se, miten tulkitsemme ylevää ja groteskia, yksin ja toisten kanssa.

Myös ohjaaja voi tutkia ohjausosaamistaan huumorintajunsa perustojen kautta. Iloinen ja naurava vire on tärkeä, kyllä. Mutta mistä tulee minun nauruni ja missä se loppuu? Entä mille ohjattava nauraa?

Naurusta ohjaajan etiikkaan

Suomalainen kesäinen ilmiö ovat kesäteattereiden puskafarssit. Niitä nauttiessaan voi nähdä oman huumorinsa ja naurunsa rajoja ja mahdollisuuksia. Kysymys on siitä, mikä asettuu groteskiksi? Mikä asettuu ylevän ja ihanan vastakohdaksi? Mikä on arkisen sallittu ja arkisen kielletty, kun olemme oman olemisemme äärillä, sateessa tai sääskien syötävänä, katsomassa teatteria ja nauramassa, yhdessä toisten kanssa

Kun tätä tutkii, päätyy tutkimaan omaa huumorintajuaan. Millainen huumori on korrektia? Millainen huumori asettaa marginaaleja yhä syvemmälle marginaaleihin? Millainen nauru osoittaa jokaisen naurajan olevan osa marginaalia, ei ylempänä ja erillään, vaan yhdessä? Miten groteski ja ylevä asettuvat minun maailmassani? Millainen ihminen on groteski? Millainen on ylevä?

Puskafarssien äärimmäisyydet koettelevat katsojan etiikkaa. Ne kaivavat esiin virittyneisyyttämme. Tai virittyneisyyttäni. Toisaalta huumori on jaettua, toisaalta omaa. Ohjausosaamisessani vireeni on ratkaiseva. Miten siis vireelläni, kenties naurullani, teen itsestäni hyvinvoivaa ohjaajaa ja opettajaa? Mille minusta, ohjaajana, on lupa nauraa? Autanko tällä toista, jonka vuoksi työtä teen?

Teorioiden naurattavuus

Nyt voit huokaista, siinä kannon nokassa tai laiturin kannella. Ennen kuin aivan liikaa innostumme vireistä tietämään, on hyvä huomata, että Heidegger tulee sanoneeksi myös näin: ”Sillä, mitä mieliala avaa ja miten se avaa, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mihin täälläolo jossakin mielialassa aina ”samalla” uskoo tai mitä se tietää ja tuntee” (Heidegger 2000, 176).

Virittyneisyys on aina ennen mitään tietämistä. Nauru ja kesäinen leikki voi siis olla tie paljon pidemmälle virittyneisyyteeni, ohjausosaamiseni ytimiin ja hyvinvointiin kuin on käsitteellistetty tieto, sillä ”virittyneisyys on aina ymmärtävää…” (Heidegger 2000, 184).

Ohjaajana omaan ymmärrykseen ja osaamiseen käsiksi pääseminen on haastava juttu. Siksikin omasta vireestä ja hyvinvoinnista huolehtiminen, yhdessä toisten kanssa, on ohjaajalle ja opettajalle tärkeätä ja vaativaa puuhaa. Siitä kannattaa jutella. Vire, huumori ja hyvinvointi voivat olla ohjausosaamiseni ydintä.

Lämpimän, kesäisen ja iloisen vireen toivotus myös tällä pienellä Rauhanlaululla.

Monin tavoin ohjaajille taide, taito ja omat hassuudet ovat yksi hyvä tapa tutkia virityksiään ja nauraa, myös itselleen.

Lähteitä

Bahtin, M. 2002. Francois Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru. Keuruu: Like.

Heidegger, M. 2000. Oleminen ja aika. Tampere: Vastapaino.

Lindqvist, M. 2006 Auttajan varjo. Helsinki: Otava.

Saranpää, M. 2018 Rauhanlaulu. (säv. san. ja sov. sekä banjo, laulu, kitara ja klarinetti).

Kirjoittaja Mika Saranpää on koulutuspäällikkö Haaga-Helia Ammatillisessa opettajakorkeakoulussa. Tutustu kirjoittajan aikaisempiin kirjoituksiin linkeistä.

Ohjaus on arviointia, arviointi on ohjausta

Ohjaamisen kova ja eettinen tiede

Taiteet ohjaajan ja opettajan osaamisen kehittämisessä