Ulkomaalaisena opiskelijana Suomessa
Sirpa Helenius 16.4.2019

Hän tulla tupsahtaa työhuoneeni oviaukolle. Yksin kuljettu tie on tullut tiensä päähän. Hän ei jaksa enää. Hän on ottanut riskin luottaa toiseen ihmiseen. Kuorma on liian raskas enää yksin kantaa, on aika kokeilla jakaa sen toisen ihmisen kanssa.

Toimin psykiatrisena sairaanhoitajana ammattikorkeakoulussa. Koskettavia tarinoita riittää. Tässä niistä muutamia paloja:

Lapsuusmuistona pakomatka perheen kanssa kohti epävarmalta tuntuvaa rauhaa, kauas pommituksista ja sinua osoittavista kiväärinpiipuista. Nälkäisenä leirillä, jossa aidan yli sinulle heitettiin leipää syötäväksi kuin koiralle.

Yöllä omassa sängyssäsi heräsit kesken unien. Sotilaat tunkeutuivat kotiisi, he veivät isäsi. Et nähnyt häntä enää koskaan.

Nuoruusvuodet vankilassa, jonne isäsi oli menehtynyt. Esikoisena sinut vietiin jatkamaan isäsi kesken jäänyt tuomio loppuun saakka.

Seksuaalinen suuntautumisesi oli kotimaasi lain vastainen. Koetit piilotella itseäsi ja identiteettiäsi kaikki ne vuodet.

Sinun seksuaalisia rajojasi rikottiin. Ei ollut ketään kenelle kertoa, et edes ymmärtänyt miten väärin sinua kohdeltiin.

Menetit perheesi, rakkaat vanhempasi ja sisaruksesi. Miten voit ajatellakaan eläväsi ilman heitä, mietit. Henkiinjääminen ainoana nakertaa turhana syyllisyytenä mieltäsi.

Joidenkin elämään tulee lupaus uudesta, kun he pääsevät Suomeen. Tarinat saavat uusia käänteitä.

Suomessa, vihdoinkin turvassa. Osa suoraan opiskelijaksi päässeenä. Osa useampaankin kertaan pakolaisena kotimaastaan lähteneenä.

Ympärillä tuntuu olevan turvallista, mutta mielessä myllertää. Entäpä jos en jaksakaan opiskella opintopisteitäni? Entäpä jos joudunkin palautetuksi sinne, minne ei ole enää paluuta? Voiko keneenkään sittenkään luottaa? Sinne jonnekin jäivät perhe ja suku, täällä yksin soluasunnon huoneessa on niin hiljaista, että korvia särkee.

Seuraat kotimaasi uutisia yöt, kaikki kauheus on taas silmiesi edessä ja mielessäsi. Huoli vanhemmista ja sisaruksista on kova.

Muisto äidistä sekä kodin ympärillä kasvaneesta ruusutarhasta vuorilla lohduttaa yksinäisinä hetkinä.

Ansaitaksesi toimeentulon heräät klo 2.00, menet siivoamaan, kuutena yönä viikossa. Väsyttää koko ajan. Aikaa uusien ystävyyssuhteiden luomiselle ei löydy. Pian yö muuttuu päiväksi ja päivä yöksi.

Et kykene liikuttamaan väsynyttä ruumistasi vuoteestasi. Et jaksa mennä lähikauppaan, painosi tippuu. Häpeäntunne kalvaa rinnassa, eikö minun olisi pitänyt jaksaa kaikki tämä. Viisumi jää uusimatta. Tipahdat paperittomaksi, pelko väijyy varjona joka askeleella. Yövyt missä yövyt, joudut tienaamaan elantosi maailman vanhimmalla ammatilla.

Psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla näiden ihmisten tarinat pääsevät kuuluville. Kanssani samassa tilanteessa ovat usein opinto-ohjaajat, opintopsykologi ja terveydenhoitajat. Vaaditaan aikaa, vaaditaan tilanne, jossa kertomiselle ja kuulluksi tulemiselle on tilaisuus. Lyhyeksi jäävissä palvelutilanteissa se ei ole mahdollista. Julkinen keskustelu maahanmuuttajista ja pakolaisista keskittyy aivan muihin asioihin, ja yhden ihmisen elämänmittainen tragedia jää varjoon.

Hoidollisessa tilanteessa päästään lähelle ihmisyyden peruskysymyksiä. Lisäksi päästään käsiksi niihin syihin, miksi opinnot monesti hidastuvat, joskus jopa jäävät kesken. Paljon on kuitenkin tehtävissä: onnistuneen moniammatillisen yhteistyön ja tuen avulla osa saa suoritettua tutkintonsa loppuun.

 


Sirpa Helenius on psykiatrinen sairaanhoitaja ja psykoterapeutti. Hän on kiinnostunut tutkimaan ihmisten mielensisäisiä ilmiöitä sekä ihmisten välisiä suhteita. Kirjoituksessa on sekoitettuna usean eri opiskelijan tarinat vuosien varrelta yksityisyyden suojelemiseksi. Kuvan opiskelijat eivät liity näihin tarinoihin.

Sirpa Helenius

Kommentoi

Your email address will not be published. Required fields are marked *