Oppimisen analysointia keinoälyn valossa, jonkin järjen talossa
Mika Saranpää 29.4.2019

”Globalisoituvilla koulutus- ja työmarkkinoilla oppimisen arviointi on entistä tärkeämpää niin kansainvälisen rekrytoinnin, vertailujen kuin opetuksen rationalisoinnin näkökulmasta.”

Tämä on suora lainaus oppimisanalytiikkakeskuksen sivustolta, mutta alleviivaus on omani; alleviivauksella kiinnitymme blogini varsinaiseen asiaan. Varsinainen asiani on oppiminen, sen arvioiminen – ja oppimisanalytiikka.

 

Mistä puhumme, kun puhumme oppimisesta?

 

Lähtökohtani on, että ei pitäisi puhua oppimisen arvioinnista, ellei edes suurin piirtein kerro, mitä tarkoittaa ”oppimisella”. Oppiminen lienee jonkinlaista muutosta, jota ihmisessä tapahtuu. Muutos voi tapahtua niin yksilöissä kuin yhteisöissä. Mutta millaista on tuo muutos, jonka nimeämme ”oppimiseksi”?

Entä millaisilla toimintatavoilla ja välineillä voi päästä käsiksi oppimiseen? Miten voi arvioida oppimista? Jos pohdimme erityisesti ”oppimisanalytiikkaa”, millaista ihmisessä tapahtuvaa muutosta sillä voi saada esiin ja arvioida?

Kun nyt olen esittänyt riittävän monta kysymystä, kokeilen hyväksikäyttää perin yksinkertaista, mutta varsin haastavasti nimettyä apparaattia: kontekstuaalinen oppimistypologia (jatkossa: ”apparaatti”). Apparaattia kehiteltiin tämän vuosituhannen alkupuolella opettajakorkeakoulussamme. Erityisesti Antti Kauppi ja Krista Hanski olivat tässä työssä edellä kävijöitä. (Kauppi et al. 2003, 261) Tulkitsen apparaattia dialogisen ajattelun ohjaamana, siis varsin vapaamielisesti.

Apparaatissa on pari perustavanlaatuista ideaa. Ensimmäinen on, että oppiminen tapahtuu aina jossakin kontekstissa. Ne ilmiöt, jotka oppimista ilmentävät, vaihtelevat. Ilmiöt toisessa kontekstissa voivat määrittyä aivan toiseksi oppimiseksi. Vaaditaan siis tilannesidottua tulkintakykyä, kun oppimisen tapahtumaa pohdimme.

Kun sitten oppiminen on aina kiinni kontekstista, sen tulkinta on aina kiinni oppijasta. Ulkopuolelta on hyvin vaikea sanoa, millaista oppimista toisessa on tapahtunut. Apparaatin avulla tulkiten tyypittelemme oppimista. Oppimista elävässä oppimisen tilanteessa voi tulkita vain oppija itse. Luonnollisesti siinä apuna voivat olla vertaiset, opettajat ja niin edelleen. Näin pääsemme apparaatin kolmanteen ulottuvuuteen, joka on arvioinnin kehittävyys.

”Kehittävä arviointi” on se oppimisen arvioinnin muoto, jota apparaatilla etsittiin. Arviointi voi olla kehittävää vain, jos ne, joita arvioidaan, itse ymmärtävät, mistä puhumme, kun puhumme oppimisesta. Arviointi voi olla kehittävää vain, jos oppijat itse ovat osallisia oppimisensa arvioinnista. Ei-kehittävä arviointi on ulkokohtaista, eikä siten tavoita oppimista.

 

Kokeilua oppimisen määrittelyksi

 

Apparaatti antaa neljä näkökulmaa oppimiseen: ei-oppiminen, reproduktiivinen oppiminen, reflektiivinen oppiminen ja transformatiivinen oppiminen. Kokeilen nyt määritellä oppimista omalla näppituntumalla, omien oppimiskokemusteni kautta.

Ei-oppiminen on yksi hankalimpia nimiä oppimiselle. Siinä on kysymys oppimisesta, vaikka ilmaus on oppimisen negaatio. Voi siis ajatella, että ihminen oppii, mutta oppii jotakin sellaista, mitä ei ole tarkoitettu tai mikä ei ole sopivaa. Esimerkiksi minä opin yläkoulun ankarasti kielletyssä tupakkaringissä monia sosiaalisia taitoja ja yhteiskuntakriittisyyttä. Opettajat pitivät olemistani ringissä ei-oppimisena. Minä opin paljon myös tärkeitä asioita. Toisaalta, jälki-istunnoissa opin istumaan hiljaa. Se taas on työhöni kuuluvassa ohjauksen havainnoinnissa aivan olennainen taito. Ei-oppimista voisi olla myös se, että ihminen oppii sellaisia tietoisesti opetettuja taitoja, joilla ei kuitenkaan ole mitään käyttöä yhtään missään.

Reproduktiivinen oppiminen on hyvin lähellä sosialisaatiota. Opimme asioita, joita meidän tulee hallita selviytyäksemme todellisuudesta sellaisena kuin se on meille annettu. Tässä oppimisessa ei tarvitse olla innovatiivinen, kunhan omaksuu hyviksi todettuja asioita. Esimerkiksi jonkin alan käsitteiden omaksuminen tai ihan vain lusikan käytön oppiminen pienillä lapsilla voisi olla tällaista. Tämä on erittäin olennainen ja tärkeä oppimisen muoto. Oppimisanalytiikan kannalta voisi olla olennaista pohtia, onko tämä nimenomaan se oppimisen muoto, joka sen avulla olisi mahdollista tavoittaa.

Reflektiivinen oppiminen viittaa pohtiviin aktiviteetteihin. Reflektoiva ihminen asettaa käsitteellisen tasolla kysymyksiä. Kysymykset voivat kohdistua perusteisiin, merkityksiin, toimintatapoihin, tuntemuksiin ja niin edelleen. Ne voivat suuntautua omaan toimintaan, toisten toimintaan tai yhteisöihin. Olennaista on, että henkilö ja henkilöt pohtivat asioiden mieltä. Usein voi tapahtua myös kyseenalaistamista, jolloin liukuma toimintatapojen muutokseen on mahdollinen.

Transformatiivinen oppiminen on muutosta ajattelun ja toiminnan tasolla. Se on osaamisen kehittymistä varsin isossa merkityksessä. Se saattaa sisältää myös innovatiivisuutta, joillakin tavoilla. Ei kuitenkaan pidä luulla, etteikö reproduktiivinen oppiminen voisi olla oppijan mielestä varsin innovatiivista. Vaikka ulkoa tarkastellen henkilö oppii vanhoja tuttuja juttuja, oppija itse voi kokea olevansa suurten muutosten alainen. Ja niin oppija usein kokeekin. Transformaatio voisi olla jotakin sellaista, joka näkyy ja hehkuu ulospäin, vaikkapa toimintatapojen muutoksina. Mutta onko se reproduktiivista muutosta, ajattelun muutosta vai minkä muutosta? Ja onko muutos toivottua? Ja kuka sitä toivoo?

 

Lopetuslauseet

 

Viimeiset kysymykset palauttavat koko oppimishässäkän siihen, että olemme aina tulkintojen kanssa tekemisissä, emme klikkausten tai osallistumisen määrien. Ihmisten tuotoksia ja osallistumisia voinemme matemaattisesti arvottaa. Ihmisessä tapahtuva muutos saattaa olla toisenlainen juttu. Se eroaa arvona matemaattisesta suureesta.

Jos sitten toteamme, että ”Oppimisanalytiikka on data-analytiikan osa-alue, jossa analytiikka kohdistuu oppimiseen…”, joudun kysymään, mistä puhumme. Selvittääkö oppimisanalytiikka erilaisten datojen avulla ei-oppimista, reproduktiivista oppimista, reflektiivistä vai transformatiivista oppimista?

Ennen kuin alamme liikaa innostua oppimisanalytiikan ja AI:n mahdollisuuksista koulutuksen alueilla, ehkä meidän pitäisi miettiä, mistä puhumme, kun puhumme oppimisesta? Kannattaa miettiä myös, missä ilmenee yhteisöihin kytkeytyvä oppiminen, jos analytiikka kohdistuu yksilöiden liikkeisiin?

Olen oikeastaan aika iloinen siitä, että tulkitsevaan työhön ei tekoäly pysty. Se on laskevan ajattelun apparaatti. Olen iloinen siitä, että opettajia ja ohjaajia yhä tarvitaan. Heitä tarvitaan erityisesti, kun puhumme oppimisesta.

Lopullinen kysymykseni onkin se, pitäisikö ”oppimisanalytiikka” nimetä uudelleen? Pitäisikö käyttää nimeä ”osallistumisanalytiikka” tai ”suoriteanalytiikka”?


Lähteet

Kauppi, Hanski, Nousiainen & Lahtiranta (2003): Arviointi pedagogisen kehittämisen välineenä. Teoksessa Ammattikorkeakoulupedagogiikkaa (toim. Kotila). s. 255-270. Edita, Helsinki.

Mika Saranpää

Kommentoi

Your email address will not be published. Required fields are marked *