Yhteiskirjoittamisen riemua ja tuskaa
Marjaana Mäkelä 28.5.2019

Mikä voisi olla parempi uutinen osa-aikaiselle väitöskirjatutkijalle kuin ohjaajan pyyntö lähteä mukaan kirjoittamaan julkaisua, jonka kustantaja on kansainvälisesti nimekäs, jonka toimittaja on alan huippuja ja jonka aiheena on kiehtovasti lahjan käsite romanttisessa kanssakäymisessä?

Itselleni tällainen pyyntö-josta-ei-voi-kieltäytyä tuli muutama vuosi sitten, kun keskustelimme väitöstutkimukseni ohjaajien professori Shona Bettanyn ja Dr. Lorna Stevensin kanssa siitä, miten työni voisi olla osa laajempaa keskustelua ruoan kuluttamisesta. Aiheeni on suklaaseen ja chiliin liittyvä verkkodiskurssi foodie-yhteisöissä eri kielillä, mikä avaa mahdollisuuksia kirjoittaa näille raaka-aineille annetuista merkityksistä monenlaisissa yhteyksissä. Prosessi on osa Haaga-Helia ammattikorkeakoulun henkilöstön PhD-ohjelmaa University of Westminsterin Business Schoolissa.

Ohjaajani ovat brittiläisiä kuluttajakäyttäytymisen tutkijoita, joita yhdistävät paitsi feministinen tutkimusorientaatio myös vilkas ja menestyksekäs julkaisutoiminta ja loistavat verkostot. Kumpikin analysoi kohteitaan varsin feministisesti tunnistaen kriittisesti sukupuolittuneita käytäntöjä niin kuluttamisessa kuin sen tutkimuksessakin.

Väitöskirjaprosessini ohjauksen yhteydessä keskustelimme siitä, miten esimerkiksi suklaaseen liitetyt narratiivit ilmentävät perinteistä naiskuvaa. Tuolloin Shona ehdotti yhteiskirjoittamista, ja aiheeksi täsmentyi suklaa romanttisena lahjana. Minun oli hiukan vaikea uskoa, että kirjoittaisin gurulle, jota olin tuossa vaiheessa jo siteerannut useassa kohdassa käsikirjoitustani ja jonka artikkeleihin viitataan kaiken aikaa kansainvälisessä CCT-tutkimuksessa. Ilman ohjaajiani meriittejä se ei olisi ikimaailmassa ollut mahdollista. Omat aiemmat akateemiset julkaisuni ovat muilla kielillä kuin englanniksi ja muilta aloilta, joten minkäänlaista mainetta ei ollut tässä kontekstissa kertynyt, jos muuallakaan.

Aloittelevia tutkijoita pelotellaan usein asetelmalla, jossa ohjaajat haluavat nimensä ensimmäiseksi julkaisuun, vaikka väitöskirjatutkija tekee suurimman kirjoitus- ja editointityön. Minä olin onnekas, koska molemmat ohjaajat pitivät tärkeänä, että olen ykköskirjoittaja – käytännössä se toki tarkoitti valtaosaa julkaisun tekstin tuottamisesta ja lähdeviitteiden tarkistamisesta. Tämä kuulunee jossain määrin asiaan ja on opiksi ja hyödyksi, vaikka viekin todella paljon aikaa.

Siinä osa riemusta, sitten kerron tuskasta. Ohjaajan ja ohjattavan selkeä asetelma muuttuu yhteistä julkaisua kirjoittaessa. Tasaveroinen kirjoittajakumppani voi kimpaantua, jos sovitut määräpäivät ylittyvät kuukausilla, mutta ohjattavan ei kannata sitä tehdä. Kaksi kolmesta kirjoittajasta tulkitsi deadlineja omalla tavallaan ja ennakoimattomasti, mikä aiheutti stressiä koko prosessin ajan, ja oman osuuteni aikataulutus ei toiminut suhteessa muihin töihin. Routledge-kustantajan kirjoittamis- ja viittausohjeet olivat varsin yksityiskohtaiset, joten viimeiset kierrokset editointia veivät kohtuuttomasti aikaa. Kanssakirjoittajien tekstistä oli jäänyt puuttumaan lähteitä ja osassa oli virheitä, tekstiä oli paikoin liikaa ja jouduin lopulta poistamaan sellaisia osioita, joita kaksi muuta olivat ehkä pitäneet tärkeinä. Kustannustoimittaja edellytti määräpäiviä, joita toiset eivät noudattaneet, mikä oli kiusallista.

Myös painopisteet aiheuttivat päänvaivaa: vaikka määrittelenkin itseni feministiksi, oli joissakin yhteyksissä vaikeaa samastua kahden varsin räväkän gender-tutkijan tulkintoihin vaikkapa suklaasta osana ikiaikaista naisen alistamista. Mietin muutamia kertoja, leimaudunko julkaisussa kategoriaan, johon en tutkijan orientaatiossani täysin kuulu. Suklaaluku kytkeytyy väitöstutkimukseeni, mutta mainittujen painotusten vuoksi vain mutkan kautta, joten ”ylimääräistä” työtä oli lopulta erittäin paljon: hain lisää erityyppisiä lähteitä, perehdyin myös uuteen teoriaan ja analysoin aineiston eri näkökulmasta kuin PhD-työssä.

Riemua oli silti huomattavasti enemmän kuin tuskaa! Opin Shonalta ja Lornalta paljon, sillä molemmilla on omat erityisosaamisen alueensa ja tapansa kirjoittaa niistä. Oli hienoa huomata, että argumentointitaidot kehittyivät, kun vaikkapa edellä kuvatuista linjauksista käytiin keskustelua. Kehitimme carnal singularity -käsitteen, johon kaikki kolme vaikutimme ja joka mielestäni tuo uutta ruokadiskurssin tutkimukseen. Opin julkaisutoiminnan käytänteitä ja näkökulmien terävöittämistä, sillä yhteiskirjoittamisessa on löydettävä konsensus siitä, mikä on keskeistä. Asiantuntevia ja yksityiskohtaisia vertaisarviointikierroksia oli useampia, mikä antoi arvokasta palautetta ja sai huomaamaan kehityskohteita tekstin tuottamisessa. Tärkeimmäksi anniksi jäi vahvistunut itseluottamus kirjoittajana ja prosessin mahdollistajana. Ehkä ohjaajani ovat niin tarkkanäköisiä pedagogeja, että aikataulupaineet olivatkin tarkoituksellisia?

Marjaana Mäkelä

Kommentoi

Your email address will not be published. Required fields are marked *