Matkalla ammattiin, jota ei ole vielä keksittykään
Ulla Alakangas 28.8.2019

Kesälomalla silmiini osui juttu Ylen juttu, jonka mukaan bloggaajat ovat keksineet sen, mitä nykyinen työelämä ihmisiltä toivoo. He loivat tyhjästä uuden alan ja sille kysynnän. Jutussa kerrottiin, että tulevaisuudessa yhä useampi joutuu keksimään itselleen uuden ammatin, sillä ETLA:n arvion mukaan automatisaatio uhkaa kolmannesta Suomen työpaikoista. Siis apua!

Vai onko sittenkään hätää?

Informaatioteknologian, hyvinvoinnin ja elämäntaitojen hallinnan aloille on syntynyt lukuisia ammatteja, joita ei vielä hetki sitten ollut olemassa. Parasta on, että monien näiden uusien ammattien, kuten personal trainerien, bloggaajien, tubettajien ja kattopuutarhojen vertikaaliviljelijöiden, markkinoille tulo ei ole häirinnyt tai syrjäyttänyt kenenkään muiden toimijoiden elinkeinoa vaan alat ovat tulollaan luoneet uutta kasvua ja kysyntää.

 

Tutkimusmatkailua työelämässä

 

En ole koskaan kokenut olevani minkään tietyn ammatin edustaja. Kuinka helppoa olisikaan luoda ammatillinen identiteetti (ja sen yhteyteen identiteetti yleensäkin), jos oma ammattinimike olisi niin selkeä kuin vaikka lääkärillä, palomiehellä tai poliisilla. Mutta sekalainen työhistoriani ja uteliaisuus eri asioita kohtaan ovat poikineen ammattilaisuuden, joista äidin on kuulemma mahdotonta yrittää kertoa sukulaisille.

Vuonna 2013 opiskelin muotitoimittamista ja pyöritin kavereiden kanssa blogia ja verkkolehteä yhdistävää bloggazinea. Liiketoiminnaksi julkaisumme ei kasvanut, mutta opimme paljon, verkosto laajeni ja oli hauskaa.

Seuraavaksi lähdin suorittamaan matkailun liikkeenjohdon tutkintoa ja opiskelin hieman ilmailubisnestä. Tein opinnäytetyön aiheesta matkablogi ammatti-identiteetin rakentajana ja urasuunnittelun välineenä. Työharjoittelupaikassani teimme lentoretkiä pienkoneella Floridasta Bahaman eri saarille tutkien, voisiko sinne synnyttää lentoretkibisneksen. Ei voinut, ei meidän maksukyvyllämme. Tutkimme myös, mitä olisi vaatinut syöttöliikennereitin avaaminen Suomeen, mutta sekään ei osoittautunut pienelle ilmailutoimijalle mahdolliseksi.

Sitten keskityin taas sisällöntuottamiseen. Olin yritystapahtumissa some-hostina ja toimin vaikuttajamarkkinoinnin parissa tilaajana ja tuottajana. Tein hakukoneoptimointia, sisältöstrategioita, aloin läppäriyrittäjäksi ja lopulta tulin töihin Haaga-Helian StartUp Schooliin.

Tähän kun vielä lisää varhaisemmat työni EU-hankkeissa, voi huomata, ettei mikään minut työllistäneistä tehtävistä ole kovin kauaa ollut olemassa tässä maailmankaikkeudessa. Toki osaamiseni taustalla punaisena lankana ovat perustoiminnot, kuten viestiminen ja koordinoiminen, mutta toimintaympäristö ja tehtävät näyttävät kovasti erilaisilta kuin ennen. Se tekee omasta työhistoriasta ja osaamisesta kertomisen välillä vaikeaksi.

 

Bussikuskikaan ei ole enää turvassa

 

Jos elän vanhaksi, minulla on reilut 30 vuotta työuraa jäljellä. Ja jos jotain tulevaisuudesta pitäisi ennustaa, niin se, että olen taas matkalla ammattiin, jota ei vielä ole keksittykään.

Asuinalueeni Helsingin Aurinkolahden rouvat ovat jo ottaneet ilman kuljettajaa liikennöivän robottibussin omakseen ja kulkevat sillä tyytyväisen näköisinä rannan ja metron väliä. Eivätpä siis taida bussikuskitkaan voida enää kauaa rakentaa identiteettiään työn varaan, jos joku niin on tehnyt.

Sellaista on tämä nykyinen ammattilaisuus. On luotava itsensä monta kertaa uudelleen ja opittava luottamaan, että pärjää silloinkin, kun seilaa tuntemattomilla vesillä – tai istuu bussissa, jota ei ohjaa kukaan.


Ulla Alakangas toimii kehittämiskoordinaattorina StartUp Schoolissa. Hänellä on yli kymmenen vuoden kokemus monikanavaisesta viestinnästä niin julkiselta sektorilta kuin yrityskentältä. Alakangas on myös sisällöntuotantoalan yrittäjä ja matkabloggaaja.

Ulla Alakangas

Kommentoi

Your email address will not be published. Required fields are marked *