Vajaantukaa – ohjaajat ja opettajat!
Mika Saranpää 9.9.2019

Mihail Bahtin kirjoittaa:

“Polyfonian omituisuuksia. Polyfonisen dialogin huipentuman puuttuminen (dialogi perimmäisistä kysymyksistä). Näitä dialogeja käyvät epätäydelliset persoonat, eivät psykologiset subjektit. […]” (Bahtin 1986, 151, suom. oma)

Bahtin on hyvin pitkälti kirjallisuuden tutkija. Siksi hän usein kirjoittaa kirjoista ja kirjallisuuden hahmojen muodostumisesta. Jos tuo Bahtinin ajatuksia ihmisten muille olemisten alueille, päätyy tekemään tulkintoja. Ehkä tulkintojen tekijöiden täytyy myös uskoa ihmisten olemisten tarinallisuuteen? Päädyn nyt tekemään tulkintaa.

 

Tulkintaa

 

Jotta voi olla dialogia, sen osallisten on ymmärrettävä oma epätäydellisyytensä, oma päättymättömyytensä. On ymmärrettävä vajaus, joka on aina itsessä. Ilman vajausta ei ole dialogia.

Toisen outouden tunnistaminen ja tunnustaminen ovat hyvä alku dialogille. Siinä tunnustamme tietämättömyytemme toisesta, jollakin tasolla. Ehkä paljon vaikeampaa on oivaltaa oma vajaus ja loputon tietämättömyys itsestä.

Toisaalta oman vajauden oivaltamiseen kytkeytyy myös se, että kun tunnistan ja tunnustan oman vajauteni, pitäisi antaa anteeksi vajaus niille, joiden ensin olettaa olevan täysiä ja kykeneviä. Jos olemme luodaksemme oppimista mahdollistavia tiloja ja tilanteita, pitää olla lupa erehtyä isosti.

Frank Barrett kirjoittaa anteeksi antamisen estetiikalle rakentuvasta esimiestyöstä. Se on hyvä lähtökohta. Barrett vittaa Hannah Arendtiin. Arendt kirjoittaa, että ennustamattoman aiheuttaman ahdistuksen vasta-aine on anteeksianto. Molemmat näkökulmat liittyvät oppimiseen, kokeilemiseen ja erehtymiseen. (Barrett, 611)

Dialoginen kulttuuri – asettaessaan moniäänisyyden ja mahdollisuudet perustakseen – asettaa perustakseen myös erehdyksen. Jotta voi osata olla dialogissa, pitää osata olla rohkeasti vajaa. Pitää osata olla vähä-älyinen, ei-tietävä. Ei kuitenkaan tarvitse – eikä pidä – tehdä toisia vahingoittavia typeryyksiä.

 

Käytäntöön

 

Niinä hetkinä, kun olen unohtanut olevani vajaa, olen unohtanut asiakkaan. Olen yrittänyt olla tietävä. En ole enää ollut toisen oppimisen asialla. Minusta on tullut vajakki huomattavan negatiivisessa mielessä. Minusta on tullut luuleva typerys.

Luuleva typeryys on vahingoksi paitsi toiselle, myös itselle. Se asettaa itsen kohteeksi, jota on lupa tölväistä ja iskeä. Luulevaa typerystä voi loukata, ottamalla luuleva typerys kiinni tietämättömyydestä, jota tämä itse ei ole ymmärtänyt.

On hyväksi myös itselle olla vajaa ja valmis tutkimaan yhdessä toisen kanssa. Silloin ei aseta itseään vaaralle alttiiksi. Miksi pitäisi asettaa itsensä alttiiksi vaaralle? Miksi pitäisi yrittää olla hölmö sankari, reunaehdoilla, jotka eivät ole kestäviä?

Kun olemme ohjaajia ja opettajia, olemme eläviä ihmisiä, elävissä suhteissa. Suhteet ovat niin tietoon, taitoon kuin asenteisiin. Suhteet ovat substanssiemme osaamisiin. Näissä suhteissa olemme aina vajaita – koska olemme suhteissa. Mutta suhteissa substanssin tietoihin, taitoihin ja asenteisiin opettaja on vasta alansa asiantuntija.

Opettajan primaarinen suhde on suhde toisiin ihmisiin ja heidän oppimiseensa. Se on äärimmäinen vajavuutemme koetinkivi. Uskallanko olla vajaa toisen oppimisen suhteen? Uskallanko olla tietämättä ja uskallanko lähteä tutkimaan, yhdessä toisen kanssa?

Tutkimaan lähteminen on rohkeutta. Opettajat usein esitellään oppimisen asiantuntijoina. He ennalta tietävät, miten toiset oppivat. He tarjoavat ratkaisut toisten oppimishaasteisiin. Kun toiset tulevat heidän luokseen, opettajilla on valmiita lääkkeitä osaamisvajauksiin. Näin vain ja ongelmat ratkeavat! Vaatii rohkeutta tunnustaa, että juuri tässä minä olen vajaa. En tiedä ennalta. Lähdemme siis yhdessä tutkimaan.

 

Huipentuman puutos

 

Kun opettajina ilmiinnymme puheessamme, ei pidä unohtaa aivan ilmeisiä, hierarkisia valtapositiota. Opettajan positio on eri kuin opiskelijan. Opettajalla on siksi velvollisuus ymmärtää oma vajavuutensa. Opiskelijalta sitä ei pidä vaatia. Hän on vasta oppimassa.

Koska opiskelija on vasta oppimassa, hänellä on lupa olla pahaa mieltä opettajan vajavuuden ymmärtäessään. Kun opiskelija uskaltaa valittaa opettajan vajavuudesta, opettaja voi olla iloinen. Opiskelija kokee olonsa turvalliseksi. On lupa puhua. Kun on lupa puhua, opettaja voi yhdessä opiskelijoiden kanssa tutkia, miten opiskelijan ”ei” saadaan palvelemaan opiskelijan oppimista.

On siis syytä tietää, että yhteinen tutkimusmatka ei ole itsestään selvyys. Erityisen vaikea on ymmärtää tutkimusmatkailua näinä kovin kiireisinä aikoina, jolloin jokaisen pitäisi olla heti valmis ja saada suoritteista leima paperiin.

Opettajien vajavuuden ymmärtäminen on siis myös opiskelijoiden oikeuksien ajamista: meidän on suotava opiskelijoille oppimisen edellyttämä aika. Maailma ei katoa, vaikka välillä vähän hidastammekin ja koetamme ymmärtää. Siellä on sitten taas uusia aikoja odottamassa. Ja kukapa noista ajoista vielä kovin paljon tietää.

Siis: polyfonisesta, omituisesta ja päättymättömästä dialogista voi nauttia. Mutta sillä ei ole huipentumaa, se ei pääty, jatkamme epätäydellisinä. ”Kun dialogi päättyy, kaikki päättyy” (Bahtin 1999, 252)

 

Lähteet

Bahtin, M. 1986. From notes made in 1970-71. Teoksessa Bakhtin, Mihail. Speech genres & other late essays. University of Texas press.

Bahtin, M. 1999. Problems of Dostoevsky’s poetics. University of Minnesota press.

Barrett, F. J. 1998. Coda – Creativity and inmprovisation in jazz and organizations: implications for organizational learning. https://pubsonline.informs.org/doi/pdf/10.1287/orsc.9.5.605

koulutuspäällikkö

Haaga-Helia Ammatillinen opettajakorkeakoulu

Mika Saranpää

koulutuspäällikkö Haaga-Helia Ammatillinen opettajakorkeakoulu

Kommentoi

Your email address will not be published. Required fields are marked *