Miksi olen opettaja?
Heikki Hietala 5.10.2019

Kun mietin opiskelijana, mitä haluaisin työkseni tehdä, äitini ehdotti opettajan uraa. Kieltäydyin ehdottomasti ja sanoin, etten ikinä ala opettajaksi. Olin viettänyt 12 vuotta peruskoulussa ja lukiossa, ja sen päälle muutaman vuoden yliopistossa. Olin siis nähnyt suuren joukon opettajia, monia erinomaisia, useita hyviä, ja joitakin, joiden ei olisi pitänyt olla opettajina ollenkaan.

Halusin sellaisiin töihin, joissa saisin kehittää jotakin, oli se sitten järjestelmiä tai prosesseja tai tuotteita. Käsitykseni oli silloin se, että opettajalla on kiinteä tietomassa, jota hän annostelee oppilaille, eikä hän enää kehitä mitään tai kehity. En silloin ollut ollenkaan kiinnostunut siitä toiminnasta. Englannin professori ilmaisi melko selvästi käsityksensä siitä, mitä englannin kielen pääaineopiskelijoista kuitenkin tulee: ”Sadasta valmistuneesta 96 on opettajia, ja ne neljä ovat miehiä.”

Päätin yrittää siihen kiintiöön. Hankin sivuaineoikeudet perinteisten ruotsin ja saksan sijaan tietojenkäsittelyyn sen tiedekunnan suureksi hämmästykseksi, ja vielä puheviestintäänkin, etten ainakaan päädy opettajaksi.

Työelämä veikin kaikenlaisiin puuhiin 17 vuoden ajaksi. Sain kehittää ja kehittyä ihan tarpeeksi, vaihtaa osaamistani ja firmoja, ja mukautua milloin mihinkin toimintaympäristöön. Kuitenkin alkoi tulla hiipivä tunne siitä, että kouluttaminen oli kiinnostavaa. Tiedon ja järjestelmien luominen oli ihan kivaa, mutta kun aina joskus joutui kouluttajaksi, niin se oli yllättävän mukavaa.

Vuosi 2003 oli vedenjakaja. Olin mielenkiintoisessa roolissa johtamassa 55 hengen tiimiä, joka testasi matkapuhelimia 36 eri kielellä. Työ oli todella kiinnostavaa ja palkitsevaa, mutta silmiin sattui Haaga-Helian työpaikkailmoitus tietojenkäsittelyn lehtorin paikasta. Mietin asiaa hetken, ja konsultoin kotiväkeä. Päätin yrittää, ja yllätyksekseni sain työn.

Alkupaniikki oli suunnilleen sama kuin muissakin töissäni, mutta se vapaus yllätti. Kurssisisältö oli annettu, mutta sen toteuttaminen jäikin täysin omiin käsiini. En tiedä, mitä ne vuoden 2003 fuksit ajattelivat kursseistani, mutta jostain piti aloittaa, ja yritin muistella niitä opettajia, joista itse olin pitänyt. Päätin yrittää olla keskusteleva, avoin ja lähestyttävä.

Se olikin tarpeen, kun ensimmäisen kurssin ensimmäisellä tunnilla takarivistä kuului vieno kysymys: ”Missä hitossa sä olet viipynyt?” Selitin olleeni edellisen työpaikan irtisanomisajan loppuun ja siksi kaksi viikkoa myöhässä. Näin sitä saatiin työelämäyhteydet selviksi ja päästiin alkuun kurssissa, jonka materiaalit tein aina viikoksi eteenpäin. Varsin paljon opiskeltiin aihetta yhdessä, kun minulla ei ollut lähimainkaan kaikkia vastauksia. Opin arvostamaan sitä tietomassaa, joka ei kuitenkaan ollut kiinteä, vaan elävä kokonaisuus.

Ensimmäinen lukukausi meni huiman nopeasti, mutta ehkä eniten yllätyin siitä, mitä oikeasti tein nyt työkseni. Annostelin toki tietoa opiskelijoille, mutta se massa ei ollutkaan valmiina päässäni; siitä oli vain aiempien töitteni luoma runko, ja se varsinainen sisältö pitikin koostaa rungolle yhteistyössä opiskelijoiden kanssa. Tämä ei ollutkaan yksi-, vaan kaksisuuntaista työtä.

Opin pian pitämään sitä. Itse asiassa juuri tuo kaksisuuntaisuus suhteessa opetukseen ja opiskelijoihin osoittautui kiinnostavammaksi kuin olin osannut arvata. Opettajalla harvoin on absoluuttisen vankkaa faktaa asioista, mutta ehkä tärkeämpää onkin se, että hänellä on kokemusta ja näkemystä asioiden vaikutuksesta omaan itseensä, työhön ja oppimiseen, ja halu jalostaa kaikkea yhdessä opiskelijoiden kanssa.

Mottoni on nykyään MIT:n Harold Edgertonin lause: ”The trick to education is to teach people in such a way that they don’t realize they’re learning until it’s too late.” Tämä haaste tekee työstäni elävää ja innostavaa.

Heikki Hietala

Kommentoi

Your email address will not be published. Required fields are marked *